Mitä on uskoontulo käytännössä?

Kuinka tulla uskoon? Entä miten uskoontulo vaikuttaisi elämääni? Millaiseen uskoon tulo sitten on "oikeaa"?

— Täällä erilaiset, eri-ikäiset ihmiset kertovat, kuinka ovat löytäneet uskon Jeesukseen ja kuinka heidän elämänsä on muuttunut.

He kuuluvat niihin satoihin miljooniin, jotka ovat kokeneet saman: vapautuneet syntien tuomasta syyllisyydestä. Uskoon tuleminen on tuonut heille yhteyden Jumalaan ja täysipainoisen elämän.

Heille on tapahtunut jotain, mistä he haluavat kertoa muillekin

Hannu Melaluoto:

"Eihän meille tällaista voi tapahtua"   Lapsen kuolema pysäytti perinpohjaisesti elämän kiireisessä vauhtipyörässä olevan miehen ja johti Jumalan luo.

Oheinen perhekuva on vuoden 1988 alkukesästä. Pari kolme viikkoa kuvauksen jälkeen toinen pojistani, kuvassa punaisissa oleva 9 v Jaakko, hukkui Ruotsin saariston vesiin juhannuksen jälkeisenä maanantaipäivänä. Kampailussa elämästä ja kuolemasta oli myös Jaakon 1,5 vuotta vanhempi veli Antti. Itsekin olin hukkua mennessäni pelastamaan Anttia. Antti selässäni uin vaivalloisesti rantaa kohden, mutta voimat pettivät. Itse asiassa jouduin luovuttamaan uupuneena kamppailusta Antin ja oman henkeni puolesta ja viimeinen muistamani ajatus ennen pinnan alle painumista ja tajuttomuutta oli: "35 vuotta ja näin se päättyi". Täytyy myöntää, että mieleeni ei edes tullut ajatus huutaa avuksi Jumalaa.

Muistan kuinka pinnan alle painuttuani korvissa kupli vesi ja sitten tuli hiljaisuus. Heräsin rannalla, meidät oli kolmansien avulla kiskottu kuiville ja pikku hiljaa aloin herätä vettä oksentaen todellisuuteen, joka tuntui tavattoman epätodelliselta. Tajusin toisen pojan olevan poissa, pinnan alla. "Eihän meille tällaista voi tapahtua" oli ensituntuma. Ajatukset harhailivat sekavasti toden ja toiveen rajoilla. Jos sittenkin on tapahtunut jokin erehdys tai tämä on unta.

Niin siinä kuitenkin kävi, että 3 tunnin kuluttua nostin pienen pojan naaratun hennon ruumiin huopaan käärittynä veneeni takarahille ja suuntasin kohden Suomen rantaa, horisontissa odotti palokunnan tilaama ruumisauto. Kantamus ja askeleet olivat raskaita, tapahtuma tuntui käsittämättömältä. Itkua tuli ja sitä riitti myöhemmin, mutta tässä vaiheessa shokki vain mykisti. Mitenkä vaimoni voi tämän kestää.

Tapahtuma pysäytti perinpohjaisesti elämän kiireellisessä vauhtipyörässä olevan miehen. Kuoleman lopullisuuden tajuaminen vei useita päiviä, ehkä viikkojakin. Mielessä velloi ajatus, että jos tämä sittenkin on vain jokin väärinkäsitys.

Etsikko

Kaaoksen keskellä alkoi Jumalan puhe ja kutsuminen, heti ensi päivistä lähtien elin eräänlaisessa herätyksen tilassa. Tosin ensiajatus kuoleman jälkeen oli, ettei Jumalaa kyllä olemassa voi olla, kun tällaista sallitaan ja tapahtuu. Mieltä alkoi kuitenkin askarruttaa suuri kysymys: mistä tämä pieni lapsi tuli, miksi hän tällä sai vain 9 elinvuotta sekä mihin hän meni ja päättyikö kaikki tähän? Viimeksi mainittu vaihtoehto tuntui mahdottomalta. Ei elämä tähän voi päättyä? Jouduin kysymään, miksi lapsen piti lähteä, miksei isän, enkö minä olisi ollut kypsempi lähtemään. Miksi minä tai Antti jäimme henkiin.

Mielessäkään ei käynyt, että jos lähtöni aika olisi ollut, en olisi mahtunut ahtaasta portista uskosta osattomana sisälle. Kyselyä lisäsi, samoin ahdistusta, ajatus siitä, että jos kerran on Jumala, niin onko oma syntinen elämä kenties voinut olla syynä tähän.

Puolisoni Riittan sisko oli aiemmin 18 v ikäisenä tullut monelle ja varsinkin itselleni kummajaisena uskoon Göteborgissa ja hänen suhteensa olin uskonnollisuudestani käsin muodostanut erittäin kielteisen asenteen, hänen vierailunsa meillä olivat omalta osaltani ei-toivottuja. Synnissä elävä ihminen on sokea, niin minäkin. On vaikea ymmärtää omaa parasta ja Jumalan näkökulmaa. Joka tapauksessa en halunnut "lahkolaisten" kyseenalaista seuraa.

Mutta Jumala oli suunnitellut toisin. Olin "vedestä ylös vedetty", olin saanut merkillisen jatkoajan elämälleni ja ensimmäistä johdatusta oli se, että perhetuttupappi tuli kotiimme hukkumisiltana. "En osaa enkä pysty lohduttamaan", hän sai sanottua järkytyksestään, "mutta sopiiko, että rukoilen puolestanne". Ajattelin, että mitä tässä rukoilemaan, jos Jumala on olemassa, sadistihan hän on. Mutta haluamatta loukata ystävääni, annoin luvan rukoukselle, joka oli lyhyt, mutta kaiketi tuli kuulluksi: "Taivaan Jumala, Jeesuksen nimessä, tule ja auta näitä ihmisiä tässä traagisessa tilanteessa".

Ensimmäisiä vastauksia oli sekin, että avuksemme tuli muutaman päivän kuluttua vaimoni sisko, se lahkolainen. Hän tuli, auttoi arjen askareissa ja kyselyjemme myötä alkoi tuoda esiin omaa pelastumistaan sekä Jeesuksen merkitystä ja mahdollisuuksia tässä asiassa. Merkillistä oli, että nyt tämä ei-toivottu henkilö tuntui ihmiseltä, jota odotin ja toivoin kaaoksemme keskelle.

Pelastuminen

Mahdoton alkoi muuttua mahdolliseksi. Halusimme kuulla Jeesuksesta armahtajana ja syntien anteeksiantajana enemmän ja enemmän. Illat ja keskustelut rupesivat päättymään yhteiseen rukoukseen, kunnes erään kerran meiltä kysyttiin, haluaisimmeko tehdä ratkaisun Jeesuksen suhteen, tehdä parannuksen ja saada synnit anteeksi. Halusin vielä varmistua, etteihän tarvitse samalla ruveta lahkolaiseksi ja sen jälkeen ei ollutkaan mitään esteitä. Syntisenä käännyimme syntien sovittajan, Jeesuksen puoleen ja pyysimme, että Hän tulisi elämäämme ja tekisi meistä Jeesuksen omia. Heti rukouksen jälkeen ei tuntunut sen kummemmalta. Selvä jano Jumalan puoleen oli kuitenkin syttynyt.

Seuraavana aamuna sitten syvästi ymmärsin, mitä Ef 1:13-14 tarkoittaa pelastusvarmuutena, oli rauha, josta puhutaan Raamatussa "yli ymmärryksen käyvänä". Oli ennen kokematon varmuus sisällä ja tietoisuus siitä, että jokin lehti oli elämässä kääntynyt. Olotila oli sisäisestikin aivan uusi, oikein makustelin asiaa. Tältäkö tuntuu olla uskovainen mies, uudestisyntynyt ylhäältä. Toisaalta oli hämmentävää, lapsi oli vielä hautaamatta ja suru repi omalla tavallaan, mutta rauha tuntui kestävän päivästä toiseen. Rauha, yli ymmärryksen käyvä rauha, huipentui ennalta vaikeaksi tiedettyyn hautajaispäivään. Evankeliumin ilosanoma syntien anteeksisaamisesta tuntui hallitsevan surun ja surutyönkin keskellä. Sai elää aivan uutta, merkillisen puhdasta elämää.

Lohdutus kuoleman varjon maassa

Heti surutyön alkupäivistä lähtein oli selvää, että Jumala oli väkevällä avun ja lohdutuksen kädellä puuttunut perheemme elämäämme. Omakohtainen syyllisyys Jaakon kuolemasta väistyi, tilalle tuli yhä voimakkaammin pelastuksen riemu ja varmuus. Olin varma, että nyt olin löytänyt elämässäni sen päämäärään, jota oli etsitty siihen asti valitettavasti vääristä lähteistä. Oli pelastusvarmuus, oli oikea suunta elämälle ja tuntui uskomattomalta, että oli uudestisyntymän myötä henkilökohtainen suhde Jeesukseen.

Paraneminen kuoleman traumasta oli yllättävänkin nopeaa. Jumala puhui Jaakkoakin ajatellen merkillisesti Filemonin kirjeen 15 jakeen kautta "sillä ehkäpä hän sen tähden joutui eroamaan sinusta ajaksi, että saisit hänet takaisin iäksi". Jumala tiesi, ettei isä olisi synneissään ja kääntymättömänä mahtunut taivaan portista sisälle, siksi tämä koetus. Oli pakko pysäyttää ja oli pakko pysähtyä. Filemonin pohjalta käsitin, että lapsi oli jo perillä Jeesuksen sovintotyön perusteella, eikä haluaisi takaisin tähän kylmään maailmaan. Ja vielä, että Jeesuksen vastaanottaneena, parannuksen tehneenä, uudestisyntyneenä, isälläkin on nyt, ja vasta nyt, edellytykset taivaaseen pääsyyn. Synneissä se ei olisi ollut mahdollista, eikä uskonnollisenakaan, mutta nyt 2 Kor 5:17 oli käynyt toteen minunkin kohdalla.

Kaiken ohessa on sanottava, ettei parempaa sielunhoitoa kuoleman tapauksessa voi olla kuin Raamatun sanoma armahtavasta, pelastavasta, ihmislapsen parasta ajattelevasta Vapahtajasta, joka voi ja jolla on halu antaa kaikki synnit anteeksi. Samalla todellinen jälleennäkemisen toivo on yksi syvimpiä Jumalan tapoja parantaa menetyksen aiheuttamia haavoja.

Kun ihminen uudestisyntyy raamatullisesti, häneen tulee asumaan Jumalan Pyhä Henki. Hän vaikutti heti uskonaskelten ensimetreiltä rakkauden Jumalan sanaan - oli luettava ja luettava, oli syötävä paljon ja säännöllisesti, kuten pieni lapsi luonnollisen syntymän jälkeen.

Ottakoon kukin teistä kasteen

Jumalan sanan nälän ja lukemisen myötä törmäsin kesän 1988 jälkeisenä talvena merkilliseen toteamukseen, toisaalta selvään, mutta samalla hämmentävään. Mm. Mark 16:16 sanoi, että joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu. Minut oli suomalaisittain käsitelty sakramentilla pikkulapsena, niin äitini väitti, itse en siitä mitään tiennyt tai muistanut. Puhumattakaan, että minun mielipidettä olisi silloin kysytty. Olin rippikoulutettu ja konfirmoitu. Nyt havaitsenkin, etten löydäkään rakkaaksi tulleesta Jumalan sanasta näitä elementtejä. Ihmetys ja ristiriita vain kasvoi kun huomasin Sanasta, että poikkeuksetta vasta parannuksen tehnyt, uskoon tullut ja siis uudestisyntynyt kastetaan Raamatussa. Aina tässä järjestyksessä, ei koskaan päinvastoin. Eikä riviäkään vauvan tiedottomasta kastamisesta, eikä kummeista. Huomasin jopa, että Raamatussa kastaja ja kastettava keskustelevat keskenään ja uskoon tullutta kehotetaan ottamaan kaste tai antamaan kastaa itsensä. Paljo vesikin tuntui kuuluva Raamatun piirustuksiin.

Niinpä sitten 9 kk:n painin ja lukemisen jälkeen, päätin tehdä sen, mihin Sana tuntui opastavan yksiselitteisesti. Parempi kai on kuunnella Jumalan sanaa ja olla sille kuuliainen. Havaitsin lapsen kastamisen olevankin kirkolliskehityksen hedelmää ja painavinta oli se, etten sitä löytänyt Raamatusta. Vappuaattona 1989 otin kasteen ja annoin kastaa itseni Jeesuksen nimeen. En ymmärtänyt uudestisyntymää teologisesti, en kastettakaan. Eikä minun tarvitsekaan. Riitti ja riittää, että Jumala on näin aivoitellut - näin minä päättelin - ja sehän on Hänen vastuullaan, jos Jeesuksen esimerkkiä, lähetyskäskyä, apostolista käytäntöä ja opetusta noudattaen annan kastaa itseni. Minun osuushan oli vain totella.

Ylistetty olkoon Herran nimi

Toinen perhekuva on otettu 1989, vuosi tapaturman jälkeen, perhe on 5-henkisenä koossa, Saara ei ole vielä syntynytkään. On sanottava kiitollisena: kaiken Hän on tehnyt kaunihisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä, mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua, eikä loppua.

"Minä kiitän Häntä, joka on minulle voimaa antanut, Kristusta Jeesusta. Minä sain laupeuden sen tähden, että Jeesus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen." On todellakin syvä kiitollisuus Herraa kohtaan, Hän ei tee virheitä, Hänellä on kaikki langat käsissään ja koetuksenkin takana orastaa Jumalan käsittämätön rakkaus ja huolenpito. Ylistetty kaikesta olkoon Herran nimi. Itselläni ei ole tähän vähäisessäkään määrin ansiota.

Joh 3:7 Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.

1Tim 1:15 Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.

1Tim 1:16 Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi

 

> Hannu Melaluoto kertoo uskoontulostaan: Lataa äänitiedosto tästä > Melaluotojen kotisivulle

> Siirry seuraavaan todistukseen