Mitä on uskoontulo käytännössä?

Kuinka tulla uskoon? Entä miten uskoontulo vaikuttaisi elämääni? Millaiseen uskoon tulo sitten on "oikeaa"?

— Täällä erilaiset, eri-ikäiset ihmiset kertovat, kuinka ovat löytäneet uskon Jeesukseen ja kuinka heidän elämänsä on muuttunut.

He kuuluvat niihin satoihin miljooniin, jotka ovat kokeneet saman: vapautuneet syntien tuomasta syyllisyydestä. Uskoon tuleminen on tuonut heille yhteyden Jumalaan ja täysipainoisen elämän.

Heille on tapahtunut jotain, mistä he haluavat kertoa muillekin

Mirjami Asikainen:

Kulttuuririennot eivät täyttäneet tyhjää kohtaa sisimmässäni Nimeni on Mirjami Asikainen ja asun Jyväskylässä. Jäin leskeksi syksyllä 1999 mieheni menehdyttyä syöpään. Aikuiset lapseni ovat jo aikoja sitten muuttaneet pois kotoa. Tulin uskoon maaliskuussa 1980. Toimin tuolloin lapsiteatteriohjaajana ja tein myös etupäässä kulttuuri-aiheisia ohjelmia radioon.

Perheeseemme kuuluivat mieheni ja minun lisäkseni 11-vuotias poika ja 6-vuotias tytär, joten päiväni olivat kiireiset, kuten niin monen vastaavassa tilanteessa olevan perheenäidin, kun aika ei tahdo riittää kaikkeen, mitä pitäisi suorittaa.

Olin lapsesta saakka ollut kiinnostunut uskon asioista. Kun en vielä osannut itse lukea, niin pyysin vanhempiani lukemaan minulle Raamatun kertomuksia. Kävin pyhäkoulussa ja Jyväskylän kaupunkiseurakunnan järjestämillä lasten kesäleireillä.

Muistan kuinka rippikoululeirillä ajattelin, että haluan vaeltaa tosi kristittynä lopun elämäni. Kuitenkin toisin kävi. Nyt ymmärrän, mistä johtui se, ettei uskonelämäni päässyt kehittymään eteenpäin. Minulta puuttui muiden uskovien yhteys.

Vankien saarna vapautti

Vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua tapahtui muutos. 1970-luvun loppupuolella kaiken kiireen ja touhun keskellä aloin miettiä noita lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kokemuksiani. Syvällä sisimmässäni oli tyhjä tunne. Perheeni, mitkään kulttuuririennot ja taide-elämykset eivät pystyneet täyttämään tuota aukkoa.

Niinpä aloin käydä eri kirkoissa ja seurakunnissa kuuntelemassa saarnoja ja puheita. Menin myös Jyväskylän helluntaiseurakuntaan, jossa tuolloin oli puhumassa lähetyssaarnaaja Ulla Raassina. Kun kuuntelin hänen puhettaan, niin ajattelin, että minkä taiteilijan teatterimme on hänessä menettänyt. Ihailin hänen huumorilla höystettyä, mutta samalla erittäin koskettavaa tapaansa kertoa. Hänen puheensa jäi askarruttamaan mieltäni ja tilaisuuden lopussa oli ihan vähällä, etten noudattanut esitettyä kutsua ja mennyt eteen ottaakseni vastaan Vapahtajamme ristin työn kautta meille annetun pelastuksen ja luovuttaakseni elämäni Hänen johtoonsa. Ajattelin kuitenkin poistuessani, että tänne minä vielä palaan.

Niinpä viikon kuluttua, Marian ilmestyspäivän iltana, (23.3.1980) menin jälleen helluntaiseurakuntaan. Tuolloin siellä oli puhumassa joukko vankeja. Osa heistä oli pääsyt vapauteen, mutta osa joutui palaamaan "kiven sisään", kuten he itse sanoivat. Näille miehille oli yhteistä se, että he kaikki olivat tulleet uskoon vankilassa.
Kun kuuntelin heidän puhettaan, niin en voinut olla huomaamatta sitä iloa, joka heistä huokui.

Aistin myös heidän aitoutensa, jossa ei ollut jälkeäkään mistään teennäisyydestä tai hurskastelusta. Totesin myös, että nämä vankilan "kundit" ovat paljon vapaampia kuin minä. Minun kahleeni olivat näkymättömiä. Mitään niin kutsuttuja julkisyntejä minulla ei ollut, mutta tiesin sisimmässäni, että arvomaailmani, monet ajatukseni, mielipiteeni ja tekemäni ratkaisut eivät olleet yhteneväiset Jeesuksen antamien ohjeiden ja esikuvien kanssa. Enkä ollut myöskään varma siitä, mihin joutuisin, jos kuolisin.

Ihmispelko yritti estää ratkaisun

Tilaisuuden edetessä tuli jällen se hetki, jolloin niitä henkilöitä, jotka halusivat antaa elämänsä Jeesukselle, kutsuttiin tulemaan eteen. Epäröin ja ajattelin, että jos täällä on joitakin, jotka tuntevat minut, niin mitähän he minusta ajattelevat. Voimakas ihmispelko iski minuun. Silloin edessäni istuva, vanha harmaatukkainen mieshenkilö kääntyi, katsoi minua suoraan silmiin ja nyökäytti päätään. En tuntenut tuota miestä, enkä tiennyt, kuka hän oli. Hänen tekonsa kuitenkin aiheutti sen, että sain rohkeuden nousta ja mennä eteen. Polvistuin ja minulle julistettiin synnit anteeksi.

Tuona hetkenä en tuntenut mitään erikoista, mutta sisäinen kamppailu päättyi. Olin tehnyt tietoisen ratkaisun, josta halusin pitää kiinni

Tuosta hetkestä on nyt, kun tätä kirjoitan (3.3.2006), kulunut kohta 26 vuotta. Paljon on tänä aikana tapahtunut, mutta Herramme on ollut uskollinen ja auttanut uudelleen ja uudelleen tiellä eteenpäin. Hän on parantanut monista sairauksista ja ihmeellisillä tavoilla vastannut rukouksiini. Myös mieheni tuli uskoon ennen kuolemaansa.

Nyt leskenä ja eläkkeellä ollessani on Taivaallinen Isämme pitänyt minusta huolta ja antanut monia uusia tehtäviä, joista saan kiittää Häntä. Mutta se onkin jo sitten toinen tarina.

> Siirry seuraavaan todistukseen