Mitä on uskoontulo käytännössä?

Kuinka tulla uskoon? Entä miten uskoontulo vaikuttaisi elämääni? Millaiseen uskoon tulo sitten on "oikeaa"?

— Täällä erilaiset, eri-ikäiset ihmiset kertovat, kuinka ovat löytäneet uskon Jeesukseen ja kuinka heidän elämänsä on muuttunut.

He kuuluvat niihin satoihin miljooniin, jotka ovat kokeneet saman: vapautuneet syntien tuomasta syyllisyydestä. Uskoon tuleminen on tuonut heille yhteyden Jumalaan ja täysipainoisen elämän.

Heille on tapahtunut jotain, mistä he haluavat kertoa muillekin

Tiiu:

Usko Jeesukseen korjasi särkyneen elämän ja toi ulospääsyn vihasta. Mä en olisi koskaan kuvitellut tulevani uskoon. Se ei vaan sopinut mulle. Mä en ole uskovaisesta perheestä, vaikka pienenä äiti opettikin rukoilemaan. Ainoa asia mitä Jumalasta tiesin, oli että kun iltaisin sanoo Levolle lasken Luojani rukouksen, niin pääsee taivaaseen. Näin mä uskoin todella kauan. Oikeastaan niin kauan kunnes tulin teini-ikään, enkä enää uskonut mihinkään. Ei mun tarvinnut, en mä osannut, en edes koskaan ajatellut asiaa.

Se ei olisi sopinut mun elämän tyyliin, se olisi sotkenut kaiken.

Kuitenkin, elämä ei mennytkään ihan niin leppoisasti kuin olin pienenä ajatellut. Pienenä luulin että kun kasvaa vanhemmaksi, niin saa juoda ja polttaa ja sitten saa paljon ystäviä. Ja näin mä sitten tein. Olin 13-vuotias ja yritin kaikin keinoin kasvaa aikuiseksi. Koska en voinut kääntää kelloa eteenpäin, niin ratkaisuksi tuli sitten käyttäytyä kuin "aikuinen." Mä aloin hengaamaan vain "kovisten" kanssa, kävin joka viikonloppu juhlimassa, ja koulu jäi aivan kokonaan. Tämähän oli jokanuoren haave-elämää, kavereita ja juhlimista.

Mutta mä en ollut onnellinen. Vihasin itseäni. Enemmän kuin mitään muuta, en pystynyt edes katsomaan peiliin ilman vastenmielistä tunnetta. Tämä viha itseäni kohtaan johti siihen, että aloin satuttamaan itseäni. Aina kun oli huono olo, tai olin juuri riidellyt vanhempien/kavereiden kanssa, tai sattui muuten vain, piilouduin vaatekaappiini ja otin pienen veitseni esille. Jotenkin ajattelin että kun siirrän kivun iholleni, niin sattuu vähemmän. Ystävät alkoivat huomaamaan jäljet käsissäni, mutta heidän mielestään se oli vain hauskaa, joskus he saattoivat moittia minua, mutta sitten vain nauroivat asialle. Ei kukaan ottanut minua tosissani. Käteni näyttivät aivan kamalilta, joten aloin käyttämään pitkähihaisia paitoja.

Viha sisällä vain kasvoi.

Kotona ei ollut muuta kuin riitaa, koska en osannut näyttää pahaa oloani mitenkään muuten. Vanhempani eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Ulospääsyä tästä pahasta olosta ei vain ollut. Harhailin tässä olotilassa muutaman vuoden, ja olin sisältä aivan rikki.

Kun täytin 15 vuotta, vanhempani pakottivat minut rippileirille. En olisi halunnut mennä, oli kesän lämpimin aika, ja kesän parhaimmat juhlat aivan kulman takana. Mutta vaihtoehtoa ei ollut. 2 viikon ripari odotti. Ensimmäisen viikon leirillä kulutin vain murjottaen. Ei minua kiinnostanut. En minä nähnyt mitään muuta kuin tekopirteitä hihhuleita jotka luulivat elämän olevan hyvin kun sai laulaa pari laulua. Leirillä oli iltaisin hartaushetkiä, joista en piitannut. En halunnut osallistua, joten istuin taaimmaisessa rivissä ja lähdin heti kun mahdollista.

sEräänä iltana jotain kuitenkin tapahtui.En muista enää miksi, mutta menin alttarille. Polvistuin ja vain tuijotin seinää ja aloin itkemään. Itkin niin paljon kuin kestin ja juoksin ulos. Ulos minua seurasi ystäväni, joka katsoi minua silmiin ja sanoi, Tiiu, Jumala on olemassa, ja haluaa auttaa sua! Vastasin, että niin varmaan, ja jatkoin itkemistä. Kuitenkin tuon illan jälkeen katsoin maailmaa eri silmin. Aloin kuuntelemaan mitä tunneilla kerrottiin, ja sisääni kasvoi usko Jeesukseen. Aloin rukoilemaan ja laulamaan. Kun pääsin leiriltä, huomasin olevani uskossa. Virallinen uskonratkaisuni taisi olla konfirmaatiossani, kun meiltä kysyttiin uskommeko Jumalaan. Ääneen ja sydämessäni vastasin kyllä.

Elämä uskovaisena ei kuitenkaan lähtenyt niin helposti käyntiin kun olisin odottanut, noin puolen vuoden uskossa elämisen jälkeen rutiineistani oli jäänyt juominen, juhliminen ja kiroileminen.Kunnes alkuvuodesta sorruin taas. Jatkoin samaa eloa kuin ennen Ripariani. Tätä kesti muutaman kuukauden, ja vaikka uskoni oli pysynyt, niin tiesin ettei kaikki ole kunnossa.

Ystäväni otti minut mukaan Helluntaiseurakunnan nuorteniltoihin, ja vei minut Youth Celebration tapahtumaan Keuruulle. Siellä löysin Jeesuksen uudelleen sydämeeni, ja tällä kertaa tosissani. Siellä ymmärsin mitä Jeesuksen seuraaminen oli, ja halusin koko sydämestäni jatkaa matkaa Isän sylissä.

Vaikka olen sortunut ja kaatunut monia kertoja, niin Jeesus on aina minut nostanut ylös, ja huolinut takaisin syliinsä. En voi tähän loppuun sanoa muuta kuin että Jeesus korjaa särkyneet sydämet ja elämät, Hänen armonsa on loputon, eikä sitä kannata jättää väliin.

"Ellei Herra olisi tullut minun avukseni, asuisin jo hiljaisuuden maassa. Aina kun olin vähällä kaatua, sinun armosi oli minun tukenani. Kun huolet painavat mieltäni, saan sinulta lohdun ja ilon." Psalmi 94:17-19

> Siirry seuraavaan todistukseen